Top-listan kakkososassa on iso liuta moderneja klassikoita sekä muutama vähän harvinaisempi nimike.

BoardGameGeekkiin arvioimieni pelien määrän lähestyessä viittäsataa teen aavistuksen röyhkeästi tänä vuonna jo Kaikkien aikojen TOP-50 -listani. Viime vuonna tyydyin kolmenkympin kärkeen.

Watch It Played, Rahdo, Dized. Kuka enää haluaa lukea lautapelin ohjekirjan, jos on helpompiakin tapoja tarjolla?

Artikkeli on henkistä jatkoa jutulle Digitaaliset lautapelit - uhka vai mahdollisuus? 

Stonemaier Gamesin legacy-peli Charterstonessa pelaajat rakentavat yhdessä, mutta keskenään kilpaillen kylää.  Peli oli alunperin tarkoitus toimittaa kokonaan ilman ohjekirjaa, mutta tästä mullistavasta ratkaisusta suunnittelija/toimitusjohtaja Jamie Stegmaier lopulta vetäytyi.

Julkaistun Charterstonen voi kuitenkin aloittaa lähes heti laatikon avaamisen jälkeen. Ohjekirja rakentuu suurimmilta osin pelin kuluessa siihen liimailtavien tarrojen avulla. Peli opettaa omat alkeensa eräänlaisen korttien kanssa toteutetun tutoriaalin kautta.  Tutoriaalit eivät ole aivan uusi asia lautapeleissä, samantapainen ratkaisu nähtiin esimerkiksi  Riot Gamesin Mechs vs. Minionsissa (2016), jossa ensimmäinen kampanjavihkosista opetti alkeet ja tehtävien suorittamisen myötä sääntöjä tuli lisää.

Videopeliteollisuudessa on tutoriaaleja käytetty viimeiset 20-30 vuotta, sillä jo kauan sitten pelijulkaisijat huomasivat että pelaajat eivät lukeneet ohjekirjoja. Vuosituhannen vaihteen tienoilta lähtien ovat myös painetut ohjekirjat olleet videopeleissä lähinnä historiaa. Ohjeet alettiin DVD-teknologian yleistyessä siirtää pdf:nä levylle. Samalla pelikotelot saatiin pienemmiksi, mikä toi paljon säästöjä paino- ja toimituskuluissa.

Olemmeko menossa nyt samaan suuntaan: korvaavatko opetusvideot, pelien opettamiseen erikoistuvat applikaatiot ja sähköiset ohjekirjat perinteiset painotuotteet?

Onko sääntökirja välttämätön?

Fyysisen ohjekirjan puuttuminen pelistä ja idea siitä, että pelaaminen on mahdollista vain älylaitteen kanssa on monelle meistä huolestuttava ajatus. On kuitenkin totta, että helpommalle tavalle oppia pelit olisi suuri tilaus. Ei ole kovin hauskaa ostaa uusi peli, ja sitten käyttää pari tuntia ohjekirjaan tutustumiseen ja esimerkiksi Rahdon läpijuoksun  kahlaamiseen  (“Now, what would Jen do? … hmmm…") ollakseen edes jotenkin valmis opettamaan pelin muille. Mieluiten itse vain levittäisin laudan pöydälle ja aloittaisin pelin.

Charterstonen ohjekirja täydentyy
kampanjan edetessä.
Jamey Stegmaier selitti taannoin alkuperäistä ajatustaan Charterstonen sääntökirjattomuudesta seuraavasti.
- Perusajatuksena oli, että voit avata pelilaatikon yhdessä ystäviesi kanssa ilman minkäänlaista valmistelua. Peli ohjeistaa ottamaan korttipakan ensimmäinen kortin (vähän kuin Pandemic Legacyn pakka, mutta eri tarkoitukseen). Teet kortin osoittaman asian ja luet sitten seuraavan kortin. Suurin osa pakasta on sääntö- ja tarinakortteja. Ne kertovat mitä on tapahtumassa ja miten peliä pelataan, mutta eivät kuitenkaan pakota sinua toimimaan tietyllä tavalla. Sääntökorteissa on irrotettavat tarrat, jotka liimataan tyhjään, painettuun ohjekirjaan, Stegmaier kertoi.

Charterstonen sokkotestauksessa kävi kuitenkin ilmi, että tämä pelaajien yhteinen oppimisprosessi aiheutti nopeasti sääntökiistoja, sillä kaikki ohjeet eivät jääneet yhteisellä kertalukemisella mieleen.

Stegmaier on siksi siirtänyt ensimmäiseen pelikertaan tarvittavat säännöt valmiiksi ohjekirjaan, mikä mahdollistaa sen että peliä voi opetella ennakkoon. Ainakaan tämän kokoluokan pelissä ei vielä siis ohjekirjattomuuteen pystytty.

Friedemann Friesen suunnitteleman Fast Forward -sarjan korttipeleissä (Fear, Fortress ja Flee, muita tulossa myöhemmin) on jo onnistuttu ohjekirja eliminoimaan. Pelilaatikossa oleva korttipakka nostetaan pöydälle, luetaan ääneen ensimmäinen kortti ja peli alkaa siitä. Lisäsääntöjä tulee korteista pelin edetessä.

Fast Forward -sarja sopiikin mainiosti massamarkkinoille.  Voisin kuvitella sen olevan menestys myös pelikerhoissa ja lautapelikahviloissa, jossa pelin voi napata välipalaksi ilman että kenenkään pitää osata sitä etukäteen.

Passiivista ja interaktiivista oppimista

Vaikka Charterstone ei ole ohjekirjojen osa-alueella ihan niin suuri tienraivaaja, kuin miltä aluksi vaikutti, on lautapelien oppimistavoissa silti nähtävissä selkeä muutoskausi. Monissa pelilaatikoissa komeilee kyljessä Watch It Played! -logo, joka viittaa Rodney Smithin suosittuun pelinopetuskanavaan YouTubessa.

Videon katselu voi osittain korvata ohjekirjan lukemisen, mutta kokemuksena se ei korvaa pelaamalla oppimista. Visuaalinen oppiminen sopii monelle, mutta videon rajoitteena on sen passiivisuus ja lineaarisuus.

Helsinkiläinen Playmore Games on kehittänyt pitkään Dized-appiaan, joka pyrkii opettamaan pelin interaktiivisesti pöydän ääressä. Onnistuneen Indiegogo-kampanjaan jälkeen nyt vain odotellaan valmista tuotetta markkinoille.

Tähän mennessä appiin on ilmoitettu tuki viidelletoista pelille, joista osa on laajasti tunnettuja klassikkoja, kuten Carcassonne ja 7 Wonders. Vähän tukevampien harrastajapelien osastoa edustaa lukuisia palkintoja niittänyt Scythe, sekä Eric Langin suunnittelemat Blood Rage ja Rising Sun.

Dized pystyy ainakin teoriassa tekemään lähes mille tahansa pelille sen, mitä Jamie Stegmaier teki Charterstonen kanssa, eli opettamaan pelin askel kerrallaan koko peliporukalle.

Se mitä olen Dizedista nähnyt mm. Lautapelaamaan-tapahtumassa vaikutti lupaavalta. Dized tuskin kuitenkaan tule olemaan lopullinen ratkaisu pelien opetteluun, mutta parhaimmillaan hyvä työkalu muiden ohessa. Tutoriaalit tehdään sellaisella pieteetillä, että niiden valmistuminen vie aikaa. Siinä ajassa me fanaattisimmat uuden kultistit olemme jo ehtineet pelin opettelemaan muilla tavoin. Joskus saattaa kuitenkin käydä tuuri, ja apista löytyy itselle uusi peli. Tulevat Dizedin kehitystyökalut saattavat nopeuttaa tätä prosessia.

Ylivoimaisesti eniten olen innostunut kuitenkin ajatuksesta käyttää Dizedia pelikerhossa, sillä sehän vapauttaa ihmisiä opetustehtävistä. Se tarkoittaa lisää peliaikaa itselleni ja muille vakiopettajille.

Laajemmin katsottuna Dizedin suurin merkitys voi kuitenkin olla - sen lyödessä itsensä läpi -  harrastajamäärien kasvattamisessa. Matalan kynnyksen opettaminen voi lisätä peliharrastajia eksponentiaalisesti. Kuvitellaan vaikka tilanne, jossa joulupaketista paljastuu lautapeli. Toinen vanhemmista kiroaa hiljaa mielessään, kun jälkikasvu inttää pelin pöytään ja sitten pitäisi siitä suorilta onnistua ohjeistamaan peli malttamattoman yleisön kanssa ja vielä saada siitä positiivinen kokemus. Vaihtoehtoisesti voisi lyödä täppärin pöytään, käynnistää apin ja lähteä pelaamaan. Jos tuo onnistuu, on Dized vahvoilla.



Langat yhteen

Kaikesta ylläolevasta näkee, että lautapeliteollisuudessa on havahduttu siihen, että aika harva oikeasti pitää ohjekirjojen lukemisesta. Asiasta käytiin juuri mielenkiintoista keskustelua Lautapeliseuran foorumilla.

Eri ihmiset oppivat asioita eri tavoin. Toisilla lähtevät ajatukset harhailemaan välittömästi, jos he joutuvat vain passiivisesti seuraamaan videota tai pöydässä yhden pelaajan selittämistä. Pelaamalla oppiminen on monelle mieluisin tapa ottaa uusi peli haltuun.

Ohjekirjoista tuskin päästään vielä hetkeen eroon, eikä se ole tarpeenkaan. Kunhan julkaisijat kiinnostuvat panostamaan tähän puoleen nykyistä enemmän sen sijaan, että luotetaan fanien ja muiden toimijoiden tekevän peleihin apulaput ja ohjevideot. Dizedilla on sentään solmittu yhteistyökuviot useamman julkaisijan kanssa ja esimerkiksi Portal Games tekee yhteistyötä Watch It Playedin kanssa. Hyvien ohjekirjojen kirjoittaminen onkin sitten ihan oma taiteenlajinsa. Ehkä palaamme siihen vielä myöhemmin.


Reiner Knizia on mies, jonka lautapeliharrastajat tuntevat niin hyvässä kuin pahassa. Matematiikan tohtori ja entinen pankkivirkailija on vuodesta 1990 lähtien suunnitellut yli 600 julkaistua peliä. 

Todellisuuspaossa vietettiin marraskuussa noppapäiviä. Neljän päivän aikana omasta ludoteekista pöydälle pääsi yhdeksän noppailua, kavereiden valikoimista neljä. Lopputulemana huomasimme, että se täydellinen kaksinpelattava noppapeli on vielä tähän huusholliin löytämättä.

Jaipurissa kaksi kauppiasta ottaa toisistaan mittaa. Eniten rahaa kerännyt pääsee maharadjan henkilökohtaiseksi kauppiaaksi ja voittaa pelin.


Olen hankkinut eri alustoille yhteensä viitisenkymmentä lautapelien digiversiota. Toiset ovat saaneet runsaasti pelikertoja ja toiset jääneet kertakokeiluun. Mielenkiintoisempaa kuin yksittäisen digitaalikäännöksen uskollisuus tai toimivuus ovat kuitenkin ne tunteet, joita digitaaliset lautapelit tuntuvat meissä harrastajissa aiheuttavan. Kun ne nousevat keskustelunaiheeksi, monelta nousevat karvat pystyyn. Siitä jutun korni otsikko.


Ryhdyin kirjaamaan ylös pelejä, joita muistan lapsena pelanneeni, ja niitä kertyi 30. Yllätyin näin korkeasta lukumäärästä, enhän ole pelannut lautapelejä niin sanotusti tietoisesti kuin muutaman vuoden.


Massachusettsin rannikolla on kaupunki nimeltään New Bedford. 1800-luvun puolivälissä se oli maailman tärkeimpiä valaanpyynnin keskuksia.  Moby Dickin lukeneet tämän ehkä tiesivätkin.


Peli-ilta vetää viimeisiään, takana on kattaus fillereitä ja pari raskaampaa peliä. Kello on jo paljon, mutta vielä tekisi mieli tarttua johonkin kepeään. Sellaiseen, jolla saa nakattua aivot narikkaan raskaan optimoinnin jälkeen, ja joka kestää mieluummin alle puoli tuntia kuin tunnin. Joka jättää kaikille hyvän tai ainakin huvittuneen mielen, vaikka aiemmat pelit olisivat menneet kuinka huonosti.

Kirkkaan keltaisiin laatikoihin pakatuista lastenpeleistään tuttu HABA on laajentanut tuotantoaan viime aikoina myös perhepeleihin. Sarjan ensimmäiset kolme peliä ovat Adventure Land, Karuba ja Spookies. Tevella on julkaissut Karuban myös suomeksi.

Aamunkoitto, renessanssi, kulta-aika. Näillä sanoilla on kuvailtu lautapelien uutta nousua kansainvälisessä mediassa muutaman viime vuoden aikana. Digitaalisesta vallankumouksesta huolimatta pelialan suurin kasvu nähdään nimenomaan lautapelien puolella. Ilmeisesti renessanssi on nyt saapumassa myös Pohjolan perukoille.

Lautapelien merkittävimmän palkinnon, Spiel des Jahresin, vuonna 2017 voittanut Kingdomino on yksinkertaisen nerokas pieni laattojenasettelupeli. Bruno Cathalan suunnitteleman, suomeksikin ilmestyneen pelin nimi on yhdistelmä sanoista Kingdom ja Domino. Koska pelissä kerran rakennetaan valtakuntaa domino-nappulan muotoisilla laatoilla, niin nimi on ainakin osuva. Kingdomino sopii 2-4 pelaajalle, ja yhdelle pelille kertyy kestoa noin vartin verran.


Vuoden viimeinen neljännes on käynnistynyt. Meillä loppuvuosi menee osaltaan rastitellessa pois viimeisiä Kaitsun 10x10 ja Annikan 5x20 -haasteisiin vuodenvaihteessa otettuja pelejä. Näiden lisäksi on toki iso tukku uudehkoja ja pidempään kokoelmassa olleita pelejä, joita kutkuttaa erityisesti saada pöydälle. Tähän listasimme niistä yhteisen kärkikympin. 

Meillä on yllättävän useita sorminäppäryyspelejä ottaen huomioon sen, ettemme ole ostaneet yhtäkään niin sanotusti tarkoituksella tai täyteen hintaan. Lähes kaikki ovat päätyneet ludoteekkiimme kirpputorilta.


Helposti lähestyttävä luolakomppaus vie pelaajat vampyyrikreivin linnaan. Arviossa lukuisia jatko-osia saanut Castle Ravenloft.


Kolmipäiväinen vuotuinen Lautapelaamaan-tapahtuma järjestettiin Helsingissä Kaapelitehtaalla 15.- 17. syyskuuta. Viime vuodesta olimme viisastuneet sen verran, että jätimme lapset mummin ja serkkujen hoiteisiin. Nyt emme myöskään yöpyneet hotellissa, vaan olimme lauantaina noin kymmenen tunnin ajan pelailemassa ja suuntasimme iltamyöhäiseksi takaisin Turkuun. Lyhyen kaavan osallistumisen vuoksi emme myöskään osallistuneet talkoohommiin, mikä vähän kyllä harmittaa.

Välillä jokin peli yllättää perinpohjaisesti ja ylittää odotukset. Meillä on ennen pelin kokeilemista saattanut olla epäluuloja, jos peli on tuntematon, sen mekaniikka tai teema arveluttaa, tai jos se BGG-reittausten perusteella vaikuttaa tusinatavaralta. Kokosimme positiivisista yllättäjistä Top10-listan hyvässä yhteisymmärryksessä.

Sébastien Pauchon (s.1971) on sveitsiläinen pelisuunnittelija. Hän on suunnitellut useita varsin menestyneitä pelejä, joista tässä esittelemme viisi. Debyyttipeli Yspahan oli Spiel des Jahres -ehdokkaana vuonna 2007. SdJ-raati myös antoi myöhempinä vuosina suosituksensa niin Metropolykselle, Jamaicalle kuin Jaipurille.

Korttipelivalikoimamme karttui kesällä 2017 useilla nimikkeillä. Esittelen ja arvioin tässä alustavasti niistä kolme: Capitol Luxin, Chroniclen ja Matryoshkan. Kolmikko on säännöiltään suhteellisen simppeli ja kestoltaan lyhyehkö, mutta tunnelmaltaan ja sisällöltään keskenään silti kovin erilaisia.